Alkuvuonna -17 jouduin sairaalaan vakavan tulehduksen vuoksi, ja samassa yhteydessä todettiin vakava raudanpuutosanemia, joka selitti väsymyksen ja "huonoon kuntoon" liittyvän voimakkaan itseinhonkin. Kun hemogobiini on 80, juoksemaan ei niin vaan lähdetäkään, ja vasta nyt monen kuukauden rautatankkauksen jälkeen olen vihdoin taas tilanteessa, jossa liikunnasta voi nauttia ja omaa kuntoa kehittää.
Liityin loppukesästä Vauhtisammakon juoksukouluun, ja noin puolentoista kuukauden jälkeen kunto oli kohonnut uskomattoman paljon, siitäkin huolimatta, että liityin aivan liian helppoon ryhmään. Valitsin ryhmän, johon lähtövaatimuksena oli pystyä 15 minuutin yhtäjaksoiseen juoksuun. Muistan vielä sen, kun ennen juoksukoulun alkua itkin kotona sitä, miten en mitenkään pysty tuohon. Rautalääkkeen ja pohjakunnon yllättämänä pärjäsinkin omassa ryhmässä tosi hyvin, ja sain nopeasti palautetta siirtyä kovempitasoiseen ryhmään. Jälleen kärsin samat itkut, mutta hyvin pärjään siinäkin ryhmässä, ja kunto nousee tasaista tahtia.
Koirajuoksun (ja ylipäätänsä koiran omistamisen) myötä lenkkejä tulee tehtyä myös juoksukoulun ulkopuolella, ja tänä syksynä osallistuin myös Turku Trail Cupin viimeiseen osakilpailuun Parmaharjulla. Metsät, pellot ja pitkospuut ovat aina olleet mielestäni ihanin juoksualusta, ja Liedossakin kymppi sujui mukavasti. Juoksukoulu toimii mukavana vastapainona omalle mukavuusalueelle - koiran kanssa juoksen lempipaikoissani sitä vauhtia kuin huvittaa, ja juoksukoulussa juuri siellä ja sitä vauhtia kuin ohjaaja käskee.
Edelleen anemia kiusaa niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Olen kilpailunhaluinen - vihaan häviämistä, siis todella vihaan - ja välillä kroppa pistää pelin poikki enkä pystykään tekemään samaa suoritusta kuin aikaisemmin. Tiedän silloin, missä ongelma on, mutta häviämiseltä se silti tuntuu! Nyt tavoitteena onkin sellaiset norjalaishiihtäjän hemoglobiinilukemat ja juoksukilometrien kerääminen.
